En tahdo

Miten pieni ihminen uskaltaa elää ja unelmoida tässä maailmassa? Vai oonko mä niin syvästi ottanut itseeni kaikista pettymyksistä joita oon kohdannut? Tuntuu että oon tosi itsevarma siitä, että johonkin musta vielä on, mutta viimestään totuuden hetkellä pelkään ja epäröin itteni heikoks.

Mä haluaisin tehdä töitä. Oikeesti mitä tahansa, että saisin rahaa elämiseen ja hauskoihin juttuihin. Mutta en koskaan tunnu tajuavan sitä, että ei ne työnantajat tiedä kuinka motivoitunut ja osaava tekijä olisin, kun en uskalla edes hakee mitään paikkaa johon oikeesti haluaisin.

Mä haluaisin tosi paljon kauniit häät ja näyttää onnelliselta häissäni, mutta mä pelkään että se ei oo mahdollista. Pelkään, että avioliitto tekee meidän suhteesta pakkopullaa. Mä pelkään että ahdistun ennen vihkimistä niin paljon että otan rohkasuryypyksi pullollisen viinaa ja rupeen aggressiiviseks. Että kaikki pienet viat mussa muuttuu ylitsepääsemättömiksi ja musta tulee hirviö.

Mä haluaisin myös tosi paljon valmistua koulusta, mutten uskalla kohtaa todellisuutta. Jos mä marssisin opettajan eteen ja sanoisin että hei, mä haluun tätä sittenkin, niin se varmaan haistattais mulle vitut ja naurais päälle. Tai sitten se pistäis mut anelemaan polvillani. Enkä sitten kuitenkaan valmistuisi.

Mä haluaisin myös voittaa sen lauluäänikilpailun. Haluisin laulaa ihmisille ja kiittää aplodeista. Mutta mä pelkään että myyn vahingossa sieluni jollekkin levy-yhtiölle ja huomaankin olevani Miley Curys. No en oikeesti sitä pelkää. Mut mä pelkään sitä, ettei kukaan halua kuunnella mun musiikkia. Ja että oon nolo. :(

Eniten mä haluaisin muuttaa johonkin pieneen omakotitaloon, jonka pihassa olis vanha navetta ja aitta. Mutta eihän täällä helvetti kukaan köyhä saa asua missään muissa kun yksiössä kun lainaa ei saa ja töitä ei oo. Eikä lottovoittoa tuu. 

Haistakaa vittu.